Eau Rouge

Eau Rouge. Nimi, jonka kaikki moottoriurheilun ystävät tunnistavat välittömästi. Ensin loiva käännös vasemmalle, sitten yhtäkkiä tiukka käännös oikealle auton kiitäessä 300 km/h tunnissa jyrkkään ylämäkeen, kunnes mäki huipentuu sokkona loivasti vasemmalle kaartuvaan käännökseen. Kaikki tämä yhden kilpa-autoilun legendaarisimman mutkayhdistelmän, Eau Rougen, läpi vievä toiminta tapahtuu kaasu pohjassa. Edessä siintää pitkä Kemmelin suora ennen seuraavaa mutkayhdistelmää, Les Combesia. 2 015 metriä tykitystä jalka suorana päättyy tiukkaan jarrutukseen. Matka jatkuu Belgian Spa-Francorchampsin moottoriradan mäkisissä maisemissa kilpa-autoilun kuninkuusluokan parissa.

Maailman tylsin laji. Ajelevat ympyrää siellä monta tuntia. Ei pitäisi laskea urheiluksi lainkaan. Ei niissä kisoissa ikinä tapahdu mitään. Sama kuski voittaa aina. Näin formuloita kuulee usein kuvailtavan. Itse en voisi olla enempää eri mieltä. Kun lähtösuoran valot sammuvat hitaasti yksi kerrallaan, on sykkeeni varmasti korkeampi kuin missään muussa tilanteessa.

Jostakin syystä tykästyn aina enemmistön tylsinä pitämiin urheilulajeihin. Jenkkifutis on yksi tuoreimmista heikkouksistani, mutta formulat veivät sydämeni jo pikkupoikana. Elokuussa 1995 syntyneenä vuosista 1998 ja 1999 ei ole liikaa muistoja jäänyt, mutta Mika Häkkisen nostamassa mestaruuspokaaleja ilmaan muistan edelleen elävästi. Kimi Räikkösen F1-matkaa olen puolestaan päässyt seuraamaan tiiviisti jo Sauber-debyytistä eli vuodesta 2001 lähtien, ja nyt ilahduttavasti tämä ympyrä sulkeutuu Kimin ajaessa todennäköisesti uransa viimeiset vuoden juuri Sauberin (tai nykyiseltä nimeltään Alfa Romeo Racingin) auton ratissa.

Kun lähtösuoralla on 20 kuskia, ja kisoja ajetaan kauden aikana suunnilleen sama määrä, oppii jokaisen kuljettajan tuntemaan kuin omat taskunsa. Sitä vain tietää, miten kukin kuskeista missäkin tilanteessa toimisi. Jos samaan mutkaan laitetaan Max Verstappen ja vaikkapa Romain Grosjean, todennäköisyydet sille, että radalta löytyy pian hiilikuidun kappaleita, suorastaan räjähtävät. Kimi Räikkönen tai Valtteri Bottas puolestaan odottavat kylmänviileästi sitä oikeaa hetkeä, eivätkä ota turhia riskejä pyrkiessään kilpakumppanin ohitse.

Kuskien ja tallien välille syntyy vuosien vieriessä ja kausien vaihtuessa ikonisia taistelupareja. Mika Häkkistä ja Michael Schumacheria tuskin tarvitsee edes mainita. 2000-luvun puolivälissä Ferrari, McLaren ja Renault taistelivat mestaruuksista verisesti. Nykypäivänä suurin huomio keskittyy Mercedeksen ja Ferrarin väliseen sapelien kalisteluun. Lewis Hamilton hopeanuolessaan ja Sebastian Vettel ferrarinpunaisen paholaisen siivittämänä ovat hallinneet palkintopallin korkeimpia korokkeita viime vuosina. Välillä soppaa pääsevät hämmentämään nuoret ja lahjakkaat tulokaskuskit, kuten Max Verstappen tai Charles Leclerc.

Vuosien varrelle mahtuu myös huikeita kasvutarinoita. Tuoreimpana esimerkkinä toimii Valtteri Bottas. Pari edellistä kautta hän on jäänyt pahasti tallikaverinsa, viisinkertaisen F1-maailmanmestarin, Lewis Hamiltonin varjoon, eikä tiukoissa paikoissa ole löytynyt sitä viimeistä vaihdetta silmään. Täksi kaudeksi kaikki vaikuttaa muuttuneen. Valtteri on aivan kuin uusi mies, täynnä itsevarmuutta ja juuri oikeanlaista röyhkeyttä. Tulokset puhuvat puolestaan, kahden kisan jälkeen Bottas löytyy MM-sarjan kärkisijalta ja huomisaamun Shanghain osakilpailun paalupaikalta.

Oman lisämausteensa hommaan tuovat suuret erot ratojen välillä. Jos yhden tallin auto on ylivoimainen Bahrainin aavikolla keinovalaistuksessa ajettavassa iltakisassa, voi se olla vaikeuksissa siirryttäessä Monacon legandaariselle katuradalle, jossa kaiteen ja auton väliin ei välttämättä aina mahdu edes sanomalehteä. Mitä tapahtuukaan Italian Monzassa, jossa suuri osa ratakierroksesta ajetaan talla pohjassa, tai Japanin Suzukan kuuluisissa S-mutkissa? Jokainen rata on erilainen, niin ympäristöltään, ilmastoltaan, kuin autoilta vaadittavilta ominaisuuksiltaankin. Jos pärjäät yhdellä radalla, voi seuraavalla tilanne olla täysin päinvastainen.

Kun neljä rengasta vaihtuu varikolla noin kahdessa sekunnissa uusiin, on kyseessä taidetta. Kun autot kiitävät kaasu pohjassa mutkiin rengas rengasta vasten, ei voi kuin ihmetellä, miten seurauksena ei useimmiten ole kasa hiilikuidun palasia. Kun ero paalupaikan ja toisen lähtöruudun välillä on parhaimmillaan vain joitakin sekunnin tuhannesosia, jokainen millimetrinkin liike auton ohjaamossa ratkaisee.

Olen havainnut formuloiden suhteen saman efektin kuin jenkkifutiksessakin. Mitä enemmän lajia seuraa, sitä enemmän se alkaa kiinnostamaan. Niin monet formulasirkuksen eri elementit vetävät pikkuhiljaa puoleensa, ettei televisiota vain voi kisaviikonloppuisin jättää avaamatta.

Olivat muut mitä mieltä tahansa, F1 on mielestäni yksi maailman mielenkiintoisimmista urheilusarjoista. Formuloihin kiteytyy niin paljon muutakin kuin pelkkää jonossa ympyrän ajamista. Jokainen kilpailu on ainutlaatuinen yhdistelmä kuljettajien, autojen, ratojen tekniikoiden, strategoiden, olosuhteiden ja lukemattomien muiden asioiden ominaisuuksista. Formulat on laji, johon olen 23 elinvuoden aikanani yli 20 vuotta kerennyt tutustumaan, ja jota tulen varmasti vielä kymmenien seuraavienkin vuosien ajan seuraamaan.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: