Häviämisen pelko on kallis pelko

Jos haluat voittaa, lakkaa pelkäämästä häviötä. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta ajatuksessa piilee totuuden siemen. On vain uskallettava kohdata väistämättä ennemmin tai myöhemmin eteen tuleva epäonnistuminen ja opittava siitä. Elämän voi toki surffailla läpi myös täysin varman päälle pelaten, mutta eipä siitä tuolloin paljon muisteltavaa tai jälkipolville kerrottavaa jää.

Monet haaveilevat lottovoitosta, jotta voisivat toteuttaa unelmiaan ja elää vapaampaa elämää. Noh, todennäköisyys tälle on yksi 18,6 miljoonasta, joten eipä se aivan jokaisen kohdalle satu. Samaan aikaan monet kuitenkin karttavat miljoonia kertoja varmempaa vaihtoehtoa eli sijoittamista, sillä pelko menettää rahaa voittaa mahdollisista tuotoista saatavan ilon. Sama pätee niin moneen muuhunkin asiaan. Pelkäämme ottaa uusia askeleita elämässämme ja kokeilla asioita, joiden lopputuloksesta emme ole satavarmoja. Häviämisen pelko lamaannuttaa meidät ja tukahduttaa mahdollisuutemme saavuttaa unelmiamme. Pelolla on kova hinta.

Se meinasi hiljattain saada niskalenkin minustakin. Aloin alkuvuodesta kahlaamaan tosissani APV1-tutkinnon materiaaleja läpi. Luin läpi talven ja kevään, mutta en vain saanut aikaiseksi varattua aikaa tentin suorittamista varten. Aloin pelkäämään, että mitä jos en pääsisikään läpi. Luin lisää ja päätin varmistaa, ettei homma jää ainakaan valmistautumisesta kiinni. Pelko kuitenkin vahvistui entisestään ja sai minut tuntemaan, etten olisi vielä valmis. Lopulta lupasin, että hoidan tentin alta pois kesälomani viimeisenä viikonloppuna. Tenttipäivä lähestyi ja häviämisen pelko hiipi jälleen pintaan. Mielessä kävi vakava ajatus tentin lykkäämisestä yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Satuin kuitenkin eräänä iltana lukemaan Robert T. Kiyosakin Rich Dad Poor Dadia. Ajatuksiini jäi pyörimään kirjassa siteeratut entisen NFL-pelinrakentaja Fran Tarkentonin sanat: “Winning means being unafraid to lose.” Samaan aikaan Suomi pelasi jääkiekon MM-kisojen puolivälierää Ruotsia vastaan. Joukkue oli paperilla heikompi kuin vuosikausiin, mutta jokin oli toisin. Häviämisen pelko loisti poissaolollaan. Leijonat taistelivat ennakkoluulottomasti ja antoivat jäällä kaikkensa ilman, että pelottava ajatus häviämisestä kolkutteli pelaajien takaraivoissa. Ja se toimi. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden joukkueella, joka jo ennen turnauksen alkua tallottiin maanrakoon.

Tästä sisuuntuneena päätin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä suorittamaan APV1-tentin. Hyvinhän se lopulta meni: tentti kirkkaasti läpi ja tutkinto takataskuun. Pelko ja epäröinti venyttivät prosessia aivan turhaan monella kuukaudella. Vaikka tentti ei olisi läpi mennytkään, epäonnistuminen olisi ollut vain yksi askel kohti seuraavaa onnistumista. Ei sitä tarvitse pelätä. Harva oppii pyöräilemäänkään ensimmäisellä yrittämällä ilman muutamaa kaatumista.

Häviämisestä ei tarvitse tykätä, on aivan ok vihata tappion hetkiä. Kysymys on siitä, miten suhtautuu epäonnistumiseen. Jos pelolle antaa vallan ja välttelee häviämistä viimeiseen asti, käteen jää suurella todennäköisyydellä vain tyhjä arpa. Voittajia yhdistää se, että häviö inspiroi heitä olemaan parempia. Uskaltaisin myös väittää, että yksi epäonnistuminen opettaa enemmän kuin kymmenen onnistumista.

Mitä jos…?” Siinä sanapari, joka tuhoaa monta hyvää asiaa jo heti alkuunsa. Välillä nämä sanat lausuu joku lähipiiriisi kuuluva, välillä joku tuntematon, välillä ne pyörivät omissa ajatuksissasi. Terve järki on hyvä pitää mukana, mutta ei elämässä tulisi tehtyä mitään, jos kaikessa yrittäisi kaikin voimin välttää epäonnistumisia. Vaikka kaikki ei menisikään putkeen, harvoin huonoinkaan mahdollinen skenaario olisi niin paha ja todennäköinen, että kannattaisi jättää kokonaan yrittämättä.

Olen itsekin aiemmin pyrkinyt varmistamaan sen, etten ainakaan häviä. Moni mahdollisuus on jäänyt käyttämättä, moni asia kokeilematta ja monesta virheestä jäänyt oppimatta. Blogikin olisi jäänyt perustamatta, jos olisin antanut epäonnistumisen pelon jatkaa rellestämistään. Haluan kuitenkin elää sellaista elämää, josta minulle jää jotain muisteltavaakin. Jos matkalla tulee epäonnistumisia, mitä sitten? Vihaan häviämistä, mutta olen oppinut kääntämään tappiotilanteet voitoiksi. Suoraan sanottuna minua ei enää kiinnosta, jos näytän hölmöltä tai joku sattuu ajattelemaan, että “mitä helvettiä tuokin luulee tekevänsä“. Teen sen, mitä haluan tehdä ja mikä minusta on oikein. Annan kaikkeni ja jos vastaan tulee epäonnistuminen, sitten asia on niin! Sellaista sattuu ja tulee aina sattumaan, eikä siitä mihinkään pääse. Ratkaiseva tekijä on, miten häviämiseen suhtautuu. Kohtalo ei aina ole omissa käsissä, mutta tapa reagoida pettymyksiin on jokaisen oma valinta.

Loppuun vielä vapaasti mukailtu Robert T. Kiyosakin ajatus, jonka en olisi välttämättä uskonut jäävän itselleni päällimmäisenä mieleen Rich Dad Poor Dadista: häviäjät välttävät epäonnistumisia, mutta epäonnistumiset tekevät häviäjistä voittajia!

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

%d bloggaajaa tykkää tästä: