Ain’ laulain työtäs tee

Derek Siversillä oli tapana pyöräillä Santa Monican rannalla kulkevaa pyöräreittiä päivittäin. Hän polki niin kovaa kuin vain suinkin pystyi. Hengästyneenä ja naama tulipunaisena puhisten Derek jätti joka ikisen voimanrippeensä pyörätien varrelle. Kello näytti lenkin kestoksi aina tasan 43 minuuttia, ellei sää sitten ollut kovin tuulinen. Jonkin ajan kuluttua Derekistä alkoi tuntua, ettei pyörälenkeille lähteminen ollut enää nautinto. Pyöräily alkoi tuntua raskaalta suorittamiselta, eikä se tuottanut enää samanlaista hyvän olon tunnetta kuin aiemmin. 

Eräänä päivänä Derek päätti kokeilla lenkin ajamista hieman rauhallisemmalla tahdilla. Ei aivan kävelyvauhtia, mutta huomattavasti hitaammin kuin normaalisti. Derek polki pyörällään leppoisaan tahtiin, ihaili rantamaisemia, näki delfiinien hyppivän merellä ja pelikaanien lentelevän yläpuolellaan. Lenkin päätteeksi hän vilkaisi kelloaan, eikä ollut uskoa silmiään. 45 minuuttia. Kaikki se työ ja uurastus, jonka hän oli tehnyt. Kaikki se stressi, jonka hän oli kokenut. Kaikki vain vaivaisen kahden minuutin takia. 

Tämä tarina, joka on muuten kuultavissa The Tim Ferriss Show -podcastissa, sai minut pohtimaan, että onko maksimaalisen tehokkuuden tavoittelu mennyt joissain tapauksissa jo liian pitkälle. Tehokkuuden parantamisessa ei toki itsessään ole mitään vikaa, mutta tehokkuuden lisääminen on valitettavan usein synonyymi työmäärän lisäämiselle. Monissa yhteyksissä tehokkuutta mitataan edelleen työtuntien määrällä, kun relevantimpi mittari olisi työtuntien aikana saavutetut tulokset. 

Olen itsekin koukussa oman toimintani jatkuvaan parantamiseen. Haluan aina tehdä asiat paremmin, nopeammin ja tehokkaammin kuin edellisellä kerralla ja saada itsestäni kaiken irti. Mutta onko joka ikisen sentin, sekunnin tai minuutin maksimointi aina tarpeellista ja välttämätöntä? Mitä jos sen sijaan, että ajaisimme itsemme burnoutin partaalle, ottaisimme edes välillä pari napsua iisimmin? Voisimme silti saavuttaa varsin hyviä lopputuloksia, ellei jopa parempiakin, ja voida samalla paremmin sekä henkisesti että fyysisesti.

Saatamme pyrkiä maksimaaliseen tehokkuuteen silloinkin, kun vaivannäöstä saatava hyöty on naurettavan pieni. Olemme valmiita jopa uhraamaan henkemme, kun ajamme ylinopeutta vaarallisissakin olosuhteissa, vain päästäksemme perille minuutin tai pari nopeammin. Lenkillä emme kerkeä nauttia maisemista tai ulkoilmasta, vaan ajamme itsemme suorituskykymme äärirajoille kerrasta toiseen, vain ollaksemme 5 sekuntia nopeampia kuin viime kerralla. Töissä ja elämässä kuuluu olla tavoitteita ja tehokkuuden parantaminen on usein hyvästä, mutta mielestäni meidän tulisi muistaa entistä enemmän kiinnittää huomiota myös hyvinvointiin. Uskallan väittää, että lähes jokaisen elämämme hetken kuluttaminen tavoitteiden, minuuttien ja eurojen pohtimiseen ja niiden maksimaaliseen hyödyntämiseen ei tee meitä onnelliseksi. Ja ainakin itse haluan saavuttaa elämässäni myös onnellisuutta, en pelkästään sitä, että tienaisin 1 000 001 euroa miljoonan sijaan tai juoksisin maratonin minuuttia alle kolmen tunnin tasan kolmen tunnin sijaan. 

Olennaista on se, miten työnsä pystyy organisoimaan siten, että työpäivän jälkeen jää aikaa myös elintärkeälle rentoutumiselle. Jos päivässä ei riitä tunteja töiden lisäksi millekään muulle, on jossain tehtävä muutoksia. Ei ole kenenkään etu, että ajaudumme pitkän sairasloman tarpeeseen työuupumuksen johdosta vain sen takia, että saisimme joka ikisen potentiaalisen tuloseuron hyödynnettyä. Paras mahdollinen lopputulos on löytää se työmäärän ja hyvinvoinnin risteyskohta, jossa pyörälenkin kestoksi tulee 45 minuuttia. Silloin pääsemme hyvään lopputulokseen hyvinvoinnin kärsimättä. Silloin kaikki voittavat.

Kaikki lähtee tietenkin liikkeelle asian tiedostamisesta. Itsellänikin on asian suhteen vielä paljon parannettavaa. Olen vasta hiljattain alkanut ymmärtämään, että kaikkea ei välttämättä tarvitse, eikä kannata tehdä aina juuri sillä samalla sekunnilla, vaan silloin kun se on aikataulullisesti ja töiden organisoinnin kannalta mahdollisimman järkevää. On myös aivan ok olla välillä tekemättä mitään työpäivän jälkeen, tai vaihtaa juoksulenkki kävelylenkkiin, jos siltä tuntuu. Lopulta kaikki on useimmiten vain itsestä kiinni. Vuorokauden käytettävissä olevat 24 tuntia eivät todennäköisesti riitä kaikkeen vaikka kuinka yrittäisi. On tehtävä valintoja ja pyrittävä siihen, että mahdollisimman pienestä työmäärästä seuraisi mahdollisimman suuri hyöty, eli tehdä asioita fiksummin.

Olen viimeisen puolen vuoden aikana kuunnellut enemmän kehoani ja elänyt sen mukaan, vaikka se ei välttämättä aina olisikaan ollut juuri sillä hetkellä se tehokkain ratkaisu. Pitkällä aikavälillä valinnat ovat kuitenkin olleet oikeita, sillä näillä keinoilla olen saanut lopulta itsestäni enemmän irti kuin koskaan aiemmin!